Parisuhde, perhe, arki ja ajanhallinta

Mitenkä sä ehdit?

Olen saanut useita kysymyksiä tutuilta ja tuntemattomilta koskien sitä, miten ehdin käymään töissä, treenaamaan, kirjoittamaan tätä blogia ja pyörittämään samalla perheellisen arkea. Omakotitalokin vie oman aikansa.

Olen kirjoittanut aiheesta jo aiemminkin mutta lähinnä vain aikataulujen muodossa. Näin suurperheellisenä treenin ja arjen yhdistäminen ei toki ole ihan helppoa. Olen tullut siihen tulokseen, että loppujen lopuksi kaikesta on kiittäminen toimivaa parisuhdetta.

Koska elämässä on siis muutakin kuin kehonpainoharjoittelu, on tälläkertaa luvassa ajatuksia perheestä, ja eritoten parisuhteesta. Toisaalta kyllähän parisuhteeseen kuuluu hyvin oleellisesti myös eräänlainen kehonpainoharjoittelu. En nyt viitsi silti siitä kirjoitella…

Olkoon tämä kirjoitus oodi perheelle, parisuhteelle ja erityisesti vaimolleni. Tänään on vieläpä hänen syntymäpäivänsä!

Perhe ≠ parisuhde

Ollaan vaimo-veitikan kanssa siinä iässä että parisuhteesta huolehtiminen nousee kokoajan enemmän arvoon arvaamattomaan. Perhekuplassa on oltu kohta kymmenen vuotta yhtäsoittoa. Sitä ei huomaakaan kun lapset kasvavat, perhekupla hitaasti tyhjenee ja muuttaa muotoaan. Enää lapset eivät olekaan joka hetki kiinni vanhemmissaan. Vaimon halauskiintiö ei täytykään pelkästä lasten kanniskelusta ja huolenpidosta vaan hetkittäin hän kaipaa halauksen myös paremmalta puoliskoltaan. Kyllä. Minulta!

Siihen sitten pitäisi osata suhtautua tilanteen vaatimalla tavalla. Osaanko?

Toki meillä on vielä aikaa siihen että jäädään ihan vain kahdestaan. Hetkittäin tuntuu että siihen on jopa ihan liian pitkä, mutta samassa ymmärrän että tämä, kuten kaikki muutkin elämänvaiheet ovat sitä parasta aikaa. En halua olla se isä josta Harry Chapin lauleskelee ”Cat’s in the Cradle”-kappaleessa. Nyt kun lapset vielä kaipaavat syliä ja lohdutusta niin täältä pesee. Pian se kaikki jokatapauksessa muuttuu ja vanhemmat ovat enemmänkin ainoastaan se tarvittaessa saatavilla oleva taho. Pyrin siihen ettei vanhempana tarvi jossitella sitä, ettei tullut oltua lasten kanssa tarpeeksi… Vaikka hetkittäin se vanhemmuus on raskasta:

Olen hyvin perhekeskeinen ihminen. Minulle on ehdottoman tärkeää olla lapsilleni läsnä. Millään mittarilla en koe olevani vuoden isä ja hetkittäin tunnen jopa syyllisyyttä siitä, etten järjestä lapsilleni poniajeluita, retkiä ja muita tempauksia hetken mielijohteesta. En jaksa leikkiä ja touhuta hetikään niin usein kun lapset tahtoisivat. Ajattelen enemmänkin niin, että lapset tyytyvät aika vähään ja tärkeämpää on se läsnäolo sekä arjen rutiinit – rajat ja rakkaus. Silloin tällöin tehtävät reissut ja yllätyksetkin tuntuvat siitä syystä isommilta asioilta myös lapsille. Vaimoni stressaa asiasta enemmän ja jättänee tähän eriävän mielipiteen. 😀

Perhe on eri asia kuin parisuhde. Se tuntuu usealta pariskunnalta unohtuvan. Parisuhteen huoltaminen hukkuu liian helposti perhearjen pyörittämiseen. Voin kertoa että nämä yhteiset vuodet eivät ole olleet pelkkää ruusuilla tanssimista. Välillä jalkojemme alla on ollut myös kehäkukkia ja narsisseja. Noh, on sinne pari risuakin mahtunut, mutta onneksi olemme tottuneet kävelemään paljain jaloin. Saattaa kuulostaa paskapuheelta mutta parisuhde on kestänyt jopa yllättävän hyvin siihen nähden, että viimeiset yhdeksän vuotta vaimo on ollut oikeastaan jatkuvasti tiineenä ja/tai meillä on ollut pieni muksu hoidettavana. Ja nyt niitä on neljä.

Parisuhteen algoritmi

Koen että avain hyvään parisuhteeseen on meidän kohdalla ollut molemminpuoleinen kunnioitus ja ymmärrys. Ajatuksemme lasten kasvatuksesta, perheen pyörittämisestä ja ylipäätään elämästä kohtaavat todella hyvin. Kumpikaan meistä ei vaadi toiselta liikaa. En muista että olisimme varsinaisesti koskaan riidelleet. Ei ole ollut tarvetta koska puhumalla on asioista selvitty. Meillä toki on sinänsä harvinainen tilanne että itse olen se joka asioista haluaa puhua ja vaimoke taas tuppaa mieluumin miettimään asioita päänsä sisällä. En toki tiedä tilastoja mutta voisin kuvitella että useammin on toisinpäin? Onneksi se emäntäkin (kyllä, meillä saa sanoa sillä nimellä) alkaa vihdoin ymmärtämään että helpommalla pääsee kun ei esitä vaikeasti tavoiteltavaa ja avaa heti sanaisen arkkunsa 🙂

Uskonkin että alamme vaimon kanssa ymmärtämään melko hyvin parisuhteen algoritmiä. Se algoritmi on jokaisessa parisuhteessa jollain tapaa yksilöllinen, mutta suuressa kuvassa uskon että sen osalta voi tehdä myös paljon yleistyksiä. Se sisältää perusasiat josta varmasti kaikki ovat samaa mieltä – kunnioitus, luottamus, turvallisuus…

Edellämainitut asiat on löydyttävä jos haluaa haluaa yhteistä tulevaisuutta olevan. Näiden peruspilareiden lisäksi asiat, jotka mielestäni lopulta ratkaisee sen pysytäänkö yhdessä, on ne pienemmät mutta merkitykselliset asiat. Sellaiset jutut mistä tietää että se toinen ihan oikeasti välittää, puolin ja toisin. Eikä niistä asioista ikinä tehdä numeroa. Ne vain on. Jokaisessa parisuhteessa on ne omat pikkujuttunsa…

Koska haluat kuitenkin esimerkin, annan muutaman meidän pikkujutuista:

Kun saa viikonloppuna nukkua aamulla pitkään ja toinen hoitaa lapset.
Kun pöytä on katettu (joka ikinen päivä) töistä tullessasi.
Kun saa välillä kehuja tai kohteliaisuuden.
Kun saa käyttää aikaa treeniin ilman omantunnon tuskia.
Kun viereen tuodaan tuore kahvipannullinen.
Kun mokaat eikä toinen ammu alas.

Voisin jatkaa listaa loputtomiin. Pieniä mutta suuria asioita. Oleellista on että nämä asiat tulee luonnostaan – pyyteettömästi.

Tottakai on pareja jotka ei tälläistä kaipaa. Eikä siinä ole mitään vikaa, kukin tavallaan. Silti uskon että ihan kuka tahansa pitää pienestä kehusta tai huomionosoituksesta. Olipa kyseessä sitten miten kova mimmi tai jäbä tahansa.

Eräs huomion arvoinen seikka on myös ajan löytäminen parisuhteen huoltoon ja ylläpitoon. Tuntuu, että se monesti huomataan vasta siinä vaiheessa kun hommat menee jo päin persettä. On hyvä huomata ettei se huolto kaipaa mitään toistuvia romanttisia illallisia ja poniajeluita. Tai niin, riippuu toki ihmisistä mutta meille riittää pitkälle yhteiset hetket illalla kun lapset on saatu nukkumaan. Jutellaan niitä näitä. Muistetaan joka päivä kysyä mitä toisen päivään on kuulunut ja vaikka ei niin aina kiinnostaisikaan, on ihan hyvä heittää vielä pari jatkokysymystä. Kerran kuukaudessa pyritään käydä kahdestaan ulkona syömässä ja sen semmoista. Sekin on omalla hassulla tavallaan parisuhdeaikaa kun istutaan yleensä iltaisin soffalla vierekkäin kirjoja lukien.

Parisuhde ja anteeksipyytäminen

Joskus tottakai kynsii. Välillä enemmän ja välillä vähemmän.

Kun erimielisyyksiä tulee, on mielestäni silloin hyvä kurkata peiliin. On tärkeää arvioida oma ja toisen mielipide. Eikä antaa tuumaakaan periksi.

Vitsi vitsi, unohda edellinen lause. Mikään ei ole niin turhauttavaa kuin keskustella ihmisen kanssa jolla on asioihin putkinäköinen mielipide. On tärkeää että molemmat osapuolet osaavat pyytää anteeksi ja keskustella rakentavasti silloin kun siihen aihetta on. Ja kyllä sitä aihetta on varmasti molemmin puolin. Jos mielestäsi ei ole, kehotan kurkkaamaan uudestaan sinne peiliin.

Anteeksipyytäminen on todella tärkeää enkä voi käsittää miksi se on joillekin niin vaikeaa. Jotkut kokevat sen häviönä. Ylpeyden itsemurhana. Itse koen sen lähinnä aikuismaisena käytöksenä ja tietyllä tavalla kasvun paikkana. Tietenkään anteeksi ei tarvi joka asiaa pyytää ja olla kynnysmattona, mutta pitää osata mennä itseensä ja myöntää olevansa väärässä. Ihan puolin ja toisin. Monesti ne jotka ei sitä tee, eivät sitä vaan sitten tee. Niinkuin ikinä.

Meillä tämä toimii onneksi mallikkaasti. Vaimon anteeksipyynnnöt toki monesti tulevat vähän kierrellen ja kaarrellen, mutta tulevat kuitenkin 😀

Toista ei voi muuttaa, mutta toinen voi muuttaa itseään tietyissä rajoissa. Se tottakai vaatii ahaa-elämyksen, ymmärryksen oman toiminnan merkityksestä ja vilpittömän halun muuttaa asioita parempaan. Joskus huomaamattakin tekee asioita, itselle merkityksettömiä, mutta toiselle jättimäisen kokoisia.

Summa summaarum

Tämä aihe on niin laaja että lyhyeen artikkeliin sitä on vaikeata kiteyttää. Sen lisäksi tämä oli jokseenkin jänskä laittaa julkiseksi. En oikeastaan tiedä onko koko tässä artikkelissa sinänsä mitään punaista lankaa ja järkeä. Koen vain että tälläisistä asioista tulee harvemmin miesporukoissa puhuttua, niin sainpahan sen sanottua tänne. Varmasti vellihousuksi haukkuvat mutta mitäs tuosta 😀

Mutta siis muiden muassa näistä edellämainitsemistani asioista on tehty hyvä parisuhde. Olen löytänyt elämääni kumppanin jonka arvot kohtaavat omieni kanssa ja joka ymmärtää minun heikkouteni kuten minä hänen. Niin kliseistä kuin se onkin – hyväksytään toisemme sellaisena kuin ollaan. Tiimi toimii, annetaan ja saadaan palautetta. Yhteisillä pelisäännöillä ja parisuhteen aktiivisella huoltamisella aikaa löytyy yllättävän paljon viikossa kun sen ajan vaan sovittelee molempien kalenteriin sopivaksi. Ja muistaa buukata tunteja sille parisuhteen ylläpidollekin…

Oliko tässä tekstissä mielestäsi päätä tai sitä häntää?