Ettei elämä olisi yhtä onnistumista – Verta, hikeä ja kyyneleitä

Ruusuinen kuva

Eräs todella rakas ystäväni on useasti pohtinut blogiin liittyen, että ”miksi täällä ei näy verta, hikeä ja kyyneleitä?”. Sitä työn määrää jonka teen viikkotasolla, että saan kaiken elämässäni meneillään olevan hoidettua kunnialla ja erityisesti sitä turhautumista joka treeniä välillä varjostaa. Blogissa näkyy pääasiassa vain onnistumisia ja se antaa sitä myöten kuvan, että olen syntynyt kultalusikka pyllynreiässä eläen helppoa elämää. Surffailen onnistumisesta toiseen.

Todellisuus kun on kuitenkin hyvin paljon muuta. Lapset valittaa, treeni ei kulje, autot hajoaa, jotain pitää korjata, töissä stressiä, ei saa nukuttua, sairastelukierre rasittaa, väsyttää, ei ehdi treenata, lapsia pitää kuskata eestaas… Lista voisi jatkua pitkään. Miksi siis en jakaisi enemmän tätä päivittäistä ”tuskaa”? Monet saisivat siitä helpon kosketuspinnan ja hyviä tarinoita. Niitä kyllä riittäisi toviksi.

Ajatellaas taas ääneen…

Muuttunut maailmankuva

Olin nuorempana huomattavan paljon negatiivisempi ihminen kuin tänäpäivänä. Tähän vaikutti omalta osaltaan nuoren pojan angsti, kaverit ja vahva Etelä-Pohjalaisuus. Myös eräs parisuhde oli tältä kantilta myrkyllinen. Negatiivisuus kun tuppaa tarttumaan herkästi. Tästä syystä suvaitsevaisuuskaan ei ollut varsinaisesti toinen nimeni. Sittemmin on ajatusmaailmani muuttunut melko radikaalisti. Kun nyt katselen viisitoista vuotta taaksepäin, tuntuu hullulta miten maailmankuva voikaan muuttua päälaelleen. Nykyään ylimääräinen negatiivisuus ja valittaminen tuppaavat lähinnä ärsyttämään. Minulle ”veri, hiki ja kyyneleet” tuovat väkisinkin etäisen kaiun valittamisesta. Toki valittaakin saa mutta sekin on taitolaji.

Ymmärrän silti ystäväni pointin.

Hän tuntee minut hyvin ja tietää miten paljon teen (vaimoni kanssa) töitä että arki pyörii. Hän tietää miten ”paljon” treenaan ja ymmärtää ettei se ole isossa lapsiperheessä kovin helppo yhtälö (heittomerkit siksi, että paljon treenaaminen on suhteellinen käsite eikä omat treenimäärät päätä huimaa). Hän myös ymmärtää etten revi tätä aikaa vaimoni selkänahasta ja tietää että olen lapsilleni ihan kelpo isä. Eikä hän varmasti tarkoittanut verellä hiellä ja kyynelillä että haluaisi kuunnella valitustani.

Miksi en siis kertoisi enemmän elämän haasteista, treenaamisen raakuudesta ja arkielämän sankaritarinoista? Miksi en esittelisi sitä toksisen maskuliinista puoltani. Miksen kerro esimerkiksi siitä kerrasta kun lapin matkalla auto hajosi ja revin Corollan konehuoneesta EGR-venttiilin kahdenkymmenen asteen pakkasessa paljain käsin, puutteellisilla työkaluilla, putsasin sen liuottimella ja hammasharjalla että reissu pääsi jatkumaan. Tai siitä miten rakensin meille omakotitalon 80-prosenttisesti omin hartiavoimin ja tein ympäripyöreitä työpäiviä. Puhumattakaan siitä miten puin onnistuneesti lapsillemme talvivaatteet helmikuussa vuonna 2018. Ihan yksin. Hermostumatta.

En koe että olen tässä suhteessa yhtään sen kummallisempi kuin kukaan muukaan tavallinen isä. Jokaisella on ne omat haasteensa ja sankaritarinansa. Jos kerron haasteista, tunnen, että valitan. Enkä minä halua valittaa. Tunnen liian monta ihmistä jotka pienen vastoinkäymisen vuoksi haukkuu ensin muut ja sitten valittaa miten kurjaa on kun hänelle kävi taas näin (joskin olen tähän sortunut hiljattain). Toisaalta en halua myöskään kertoa sankaritarinoita ja nostaa itseäni jalustalle koska en halua vaikuttaa ylpistelijältä. Vaikkakin, tuo onnistunut talvivaatteiden pukeminen nostaa edelleen ylpeyden punan poskilleni. Silloin laitoin ihan oikeat hanskatkin kaikille.

Mielestäni olen sen verran onnekas ja hyväosainen, ettei minulla ole varaa valittaa. Eikä minulla ole mitään syytäkään valittaa. Kaikki on ihan hyvin. Tästä syystä en pysty tuomaan kirjoituksiini ”verta, hikeä ja kyyneleitä” koska arki on sitä mitä se on. Mitä tulee omaan treenaamiseeni, rakastan sitä niin paljon, etten millään tavalla voi lokeroida sitä ”verta, hikeä ja kyyneleitä” kategorioihin. Turhautuminen on osa treeniä ja mieluumin kirjoitan siitä miten sitä voi ehkäistä/sietää. Kuulostaa ehkä paskapuheelta, mutta vaikka arki onkin suurelta osin perseestä, rakastan (lähes) joka hetkeä. Ei elämän kuulu olla helppoa, eikä jokaista asiaa tarvi valittaa. Aina kun jostain valittaa, kannattaa katsoa peiliin ja varmistaa ettei se suurin kusipää kurkkaa sieltä takaisin. Niin minä teen ja joskus joudun avaamaan venttiilin voidakseni päästää enimmät ureat pois.

Summa summarum

Kai minä sitten pyrin lähestymään asioita mieluumin positiivisuden kautta. Toki se sama Etelä-Pohjalainen teinipojan angsti nostaa päätään hetkittäin ja minua vituttaa asia jos toinenkin. Manaan niitä sitten mieluumin keskenäni ja toisaalta olenhan minä täällä välillä valittanutkin. Teen sen mieluumin huumorin varjolla enkä halua liikoja valitella kertoen miten raskas tieni on ollut tähän pisteeseen.

Mitä sinä olet mieltä? Pitäisikö blogissa olla enemmän ”verta, hikeä ja kyyneleitä”?