Perhe-elämän aallonharjat ja pohjamudat – Millaista on olla Isä?

Vauvauutisia

Paljon on pyydelty perhe-aiheisia artikkeleita joten täältä pesee. Edellisestä onkin jo aikaa.

Koska lähipiirissäni ja vähän sen ulkopuolellakin on tullut useita vauva-uutisia, ajattelin jakaa muutamia ajatuksia täältä perhe-elämän aallonharjalta ja pohjamudasta. Ennenkaikkea siitä miten omasta mielestäni neljän lapsen syntyminen peräjälkeen vaikuttaa. Millaista se isänä oleminen on minun mielestäni? Ehkä saat jopa jotain tipsejä tai vertaistukea…

Toisaalta tämä kirjoitus voi myös toimia hyvänä ehkäisykeinona pariskunnille jotka vasta suunnittelevat lapsen hankintaa. Jos kuulut vanhempaan saapumiserään, voin kuvitella että jotkin asiat tässä nostavat muistoja pintaan. Äideille se toimii hetkittäin provokatiivisena, mutta toivonkin vaiheikasta keskustelua. Jos sinulla ei ole lapsia etkä niitä haluakaan, löytänet tekstistä kaksi puolta – hyvän ja kenties myös huonon. Kirjoitus on tehty hieman ”kieli poskella” joten älä ota sitä liian vakavasti 🙂 Se sisältää myös paljon kirosanoja jotka mielestäni – vastoin äidinkielenopettajani mielipidettä – ovat oiva tehokeino tällaisessa(kin) kontekstissa.

Käyn ensin pääpiirteittäin läpi lapsien syntymän yhdestä neljään ja sen jälkeen pari ydinkohtaa yleisesti parista vanhemmuuden ”haasteesta”. Aloittaessani tätä tänään aamulla kirjoittamaan, tajusin hyvin nopeasti miten laajasta kokonaisuudesta on kyse, enkä täten oikein pystynyt järkevästi tiivistämään kaikkea. Aamuisen aivomyrskyn tuotos on kuitenkin tässä, ole hyvä.

Lapsi numero 1. – Ihana, mutta tylsä.

Kun se ensimmäinen lapsi sieltä putkahtaa on se jännittävää aikaa. Ainakin siihen saakka kunnes se lapsi sitten syntyy.

Muistan elävästi pitkähkön synnytysprosessin joka ensimmäisen lapsemme syntymää edelsi. En aio tässä kertoa siitä mitä yleisesti isät päivittelevät miten on kamala katsella kun toista sattuu. Se kun on mielestäni aika selvää – Jos pauttiarallaa kolme ja puolikiloinen lihanpala revitään alapäästä pihalle niin totta helvetissä se sattuu, ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä. Vähiten sille äidille.

Minulle oli aina kerrottu siitä miten valtava tunneryöppy valtaa kehon ja mielen kun saa oman lapsen syliinsä ensimmäistä kertaa. Yli kahdenkymmenen tunnin sairaalassa olon ja tuskaisen synnytysprosessin jälkeen se hetki oli kirjaimellisesti käsillä. Oma poika sylissä. Odotin sitä valtavaa tunneryöppyä joka oli tulossa. Kyyneleitä ja tuulikoneen avulla heiluvaa tukkaa (jota silloin vielä oli) sekä enkelikuoroa joka laulaa halleluujaa.

Sitä ei kuitenkaan tullut. Ei edes sitä itkua. Olihan se kiva tunne tottakai, mutta ei mitään elämää mullistavaa. Kiintymys siihen lapseen ei omalla kohdallani ole koskaan syntynyt silmänräpäyksessä saadessani vastasyntyneen syliini. Se on pitempi prosessi joka ottaa aikansa. Äidille tämä lienee hieman tunteikkaampi hetki mm. hormonaalisista syistä?

Siis, lohdun sana sinulle tuore isä – jos et koe suuria tunteita sen ensimmäisen lapsen syntymän hetkellä, ei se tee sinusta tunteetonta ja huonoa vanhempaa. Tämä suurien tunteiden vuoristorata enkelikuoroineen on varmasti monille totta, mutta ei kaikille. Minä rakastan lapsiani ja koen olevani hyvä isä, vaikken synnytyslaitoksella joutunutkaan raivoisan tunnemyrskyn valtaan. Enemmän oli sellainen osittaisen maaliviivan ylittänyt olo – Pitkän matkan jälkeen ollaan välietapilla tietäen että kohta alkaa varsinainen tulikoe seuraavalla, pitemmllä etapilla jota vauvavuodeksi kutsutaan.

Ensimmäinen lapsi muuttaakin ennen niin menevää elämää melko radikaalisti ja näinollen harjoittelu on alkuun melko intensiivistä. Vaikka siihen miten varautuu, tulee se tosiasia hieman yllättäen että miten se elämä alkaa pyöriä lapsen ehdoilla. Mitään ei voi enää tehdä spontaanisti vaan kaikki pitää ajatella lapsi etusijalla ja suunnitella. Jos näin ei tehdä vaan jatketaan entiseen malliin, luodaan hyvin epäedulliset lähtökohdat lapselle itselleen. Ehkä suurin yksittäinen maata mullistava asia ensimmäisen kohdalla on kuitenkin yöunet. Ennen niitä piti itsestäänselvinä. Ei enää kolmekuukautisen lapsen kanssa… Varaudu siis siihen, että vapaa-aika vähenee merkittävästi ja yöunet vähenee vielä paljon enemmän.

Isän näkökulmasta vauva-aika on oikeastaan aika helvetin tylsää. Tähän varmasti moni super-dad antaa eriävän mielipiteen mutta itse näen että lapsi joka syö, huutaa, nukkuu ja paskoo, ei ole mitenkään mielihyväaisteja erityisesti stimuloiva kokonaisuus. Tottakai sitä lasta rakastaa älyttömästi ja se on haluttu ja siinä se on kaikessa ihanuudessaan. Mutta helvetin tylsä se on, kun tarkemmin ajattelee. Vuorovaikutus jää hyvin pieneksi ja itse koen että varsinainen isä-lapsi suhde alkaa muodostua vasta siinä vaiheessa kun lapsi on hieman vanhempi.

Lapsi numero 2. – Yllättävä käänteentekijä

Kun ensimmäinen mukula alkaa nukkumaan hyvin ja olemaan kaikinpuolin helpompi vanhempien näkökulmasta, on aika jo kullannut muistot ja taas on rojut tortussa. Näin siis meidän kohdalla, mutta väittäisin että emme kuulu vähemmistöön tässä kohtaa (vielä). Kun esikoinen on kaksivuotias, saa tuo vanhempien kullannuppu sisaruksen. Meidän tapauksessa toisen pojan.

Silloin sitä ajatteli että siinähän se seuraava tulee vähän kuin vanhemman vanavedessä, mutta totuus oli jotain muuta. Hyvät yöunet, jotka olivat jo ehtineet tulla tutuiksi, muuttuivat taas helvetillisiin valvomisiin ja nyt kun niitä oli kaksi, oli yöt usein myös kaksinverroin perseestä. Toinen kun herätti aina toisen.

Se että sai yhden lapsen puettua pihalle, ei riittänytkään vaan piti samanaikaisesti yrittää laittaa kahdelle nuttua niskaan. Miten se äidiltä kävikään olevinaan niin helposti ja omat pinnat paloi sekuneissa. Opin toisen lapsen kohdalla, että jos ensimmäisen kohdalla se vauvavuosi oli perseestä, pystyi sen kertomaan ainakin puolellatoista toisen kohdalla. Kaikkea huomiota kun ei enää voinutkaan antaa sille yhdelle lapselle vaan nyt siinä oli vieressä vanhempi velipoika joka huutaa pää punaisena huomiota myös itselleen.

Lapsi numero 3. – Rahallinen satsaus

Kolmas lapsi kun saapuu taloon niin onnitteluviestejä ei enää satele entiseen malliin. Aletaan jo tottumaan että hanat on auki. Viitaten aiempaan, tässäkohtaa kuulunemme jo vähemmistöön. Kolmihenkiset perheet pääsevät jo monen odd-listalle.

Kolmas lapsi tekee ison loven lompakkoon yleensä sen tosiasian vuoksi, että se vanha Corolla ei enää pystykkään suoriutumaan kolmesta lapsesta. Ei, vaikka menimme lastentarvikeliikkeeseen sillä etelä-pohjalaisella mentaliteetilla että laittakaa sellaiset istuimet että ne mahtuu takapenkille – vaikkahan maksaas milijoonan. Halvempaa se on jokatapauksessa kuin uuden auton hankkiminen. No eihän sellaisia jakkaroita markkinoilla ollut. Saatana. Ihminen on käynyt raketilla kuussa mutta Toyota Corollan takapenkille ei mahdu leveyssuunnassa kolmea lastenistuinta. Perkele sanon minä. Ostettiin sitten isompi auto.

Kolmannen lapsen kanssa arki rullaa nähdäkseni hieman helpommin kuin pelkästään kahden lapsen kanssa. Järkytys on ollut toisen kohdalla jo niin suuri ettei mikään enää kolmannen kohdalla yllätä. Isommat sisarukset alkavat toki olla tässkohtaa jo sen ikäisiä että heille tulee keskenään riitaa mistä milloinkin. Se kiristää joskus perheen sisäistä tunnelmaa.

Lapsi numero 4. – Riidankylväjä

Kun neljäs sitten syntyy, ei se tule enää kenellekään yllätyksenä ja ainoat onnittelut tulevatkin lähimmiltä sukulaisilta ja facebookpäivitykseen ”Ihanat ❤” kommenttien muodossa. Näppäimistöjen toisella puolella mietitään mihin uskontokuntaan vanhemmat sitten oikeastaan kuuluvatkaan tai sitä että olikos tuo heidän kuudes vai seitsemäs lapsi?

Neljännen lapsen ei uskonut muuttavan enää juuri mitään koska autot on jo vaihdettu, perustarvikkeet ja vaatteet sisarusten ansiosta hankittu. Lapset leikkivät pääosin hyvin keskenään, mitä nyt joskus riitelevät.

Paitsi jos kolme edellistä on poikia ja tämä viimeinen on tyttö.

Monesti olen kuullut että tytöt on itsepäisiä. Paskapuheena pidin kunnes tapasin meidän Elsan. Siinä on samassa paketissa niin paljon suloisuutta, ihanuutta, tyttömäisyyttä sekä perkeleellinen määrä angstia ja jääräpäisyyttä. Vaikka jälkimmäiset piirteet ovat äärimmäisen raskaita vanhempien vinkkelistä, ovat ne myös ehdottoman hyviä ominaisuuksia elämän raskaalla polulla.

• 

• 

Jos kolmannen lapsen kohdalla sisarusten välinen riitely aiheutti silloin tällöin päänvaivaa, on neljäs lapsi siinäkin suhteessa käänteentekevä. Isommat sisarukset ovat jatkuvasti tukkanuotaisilla ja pienin, tyttö jumalan armosta, lyö vettä myllyyn muksimalla ja kiusaamalla vanhempia velikultia jatkuvasti. Joskus tilanne äityy niin että ilmapiiri on kuin Braveheart-elokuvan loppukohtauksesta jossa Mel Gibson huutaa pää punaisena ”Freedom” ennenkuin on päätään lyhyempi. Samalla hetkellä äiti on kuin Marlon Brando Kummisedästä ja minä kuin Forrest Gump. Monesti tuntuu että näinä hetkinä meillä on talossa kuusi lasta.

Neljä alle kymmenenvuotiasta osaavat olla siis raskaita, mutta kyllä ne osaavat vastapainoksi olla myös aika kivojakin. Sitä ollaan vaimon kanssa ihmetelty, että miten samalla tavoin kasvatetut lapset voivat olla keskenään niin erilaisia. Noh se on kuitenkin hyvä asia ja olen onnellinen siitä että jokaisella heistä on luonnetta.

Käydään sitten läpi pikaisesti pari mieleen tulevaa faktaa isyydestä ja vanhemmuudesta yleisesti.

Varaudu ärsyttäviin sanoihin ja käsitteisiin

Tämä koskee lähinnä pelkästään isiä, koska ärsyttävät sanat ja käsitteet ovat pääasiassa naisväen keksimiä. Tästä en halua paljoa kirjoittaa aiheen vastenmielisyyden vuoksi, mutta koen sen velvollisuudekseni, että osaat varautua.

Maailmassa on paljon ärsyttäviä asioita mutta valtavaa myötähäpeää ja kaameita vilunväristyksiä aiheuttaa ns. vauvaslangi jota pääasiassa äidit viljelevät. Sitä tapaa paljon foorumeiden ja palstojen komenteissa. Facebook on näiden slangisanojen kehto ja uskon että sitä kautta injektoituvatkin huomaamatta kaikkien pahaa arvaamattomien äitien sanavarastoon. Sanoja on oikeasti ihan valtava kavalkaadi mutta pikaisesti mieleen tulevat esimerkiksi sydänpyllyt, viskarit, isimies, synnäri, supparit ja erilaiset ”helmikuiset 2011”-ryhmät (joissa tämä slangi leviä kulovalkean lailla). Tiesitkö muuten mitä tarkoittaa että ”Me plussattiin tammikuussa”? Argh..

Olenko ainut jonka tekee näitä kuullessaan mieli hypätä koliikkikeinuun huutamaan kuin vastasyntynyt? Toivon vain että kaikki puhuisivat asioista niiden oikeilla nimillä.

• 

• 

Kahdeksan vuodenaikaa

Tämä oli minulle pitkään hyvin mieltä askarruttava asia mutta olen vihdoin tullut loppupäätelmään. Aikana ennen lapsia olin näet ihan varma että vuoden ajanjaksolla on neljä erilaista vuodenaikaa – Kesä, syksy, talvi ja kevät. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen että niitä onkin todellisuudessa kahdeksan kappaletta. Neljä ylimääräistä vuodenaikaa näet koostuu niinsanotuista ”välikausista”. Todellisuudessa, mitä biologian tutkijat eivät ole ymmärtäneet, on siis olemassa kahdeksan vuodenaikaa: Kesä, välikausi, syksy, välikausi, talvi, välikausi, kevät ja välikausi. Huomasin tämän jossain vaiheessa matkallani isyyden mutkikkailla poluilla.

Vaimoni, jonka pakollinen harrastus ovat lastenvaatteet (minä en aiheeseen sekaannu mistä kirjoitan tuonnempana), kertoo usein sivulauseissaan näistä mystisistä vuodenajoista. ”Elsalla ei ole välikausihaalaria ensi syksylle ja Einolta puuttuu välikausihanskat keväältä. Onneksi saatiin silti monta paria välikausihanskoja facebookin kirpparilta”. Meidän lapsilla siis on välikausihaalarit, välikausitakit, välikausipipot, välikausihanskat, välikausikalsarit ja välikausishortsit. Ei ole väliä mikä vuodenaika on, lapsilta puuttuu aina jonkin helvetin välikausivaate joka täytyy hankkia. Perkele. Oikeastaan tuntuu että vuodessa on vain yksi vuodenaika. Kyllä – loputon vitun välikausi!

Mainittakoon että välikausista erillisinä ovat myös autoilu- ja kauppa- etuliitteet. Kyllä, myös kauppakengät, autoiluhanskat ja autoilutakki löytyvät usein lapsiperheen varastosta. Tämä on loputon suo enkä halua siihen enempää upota. Ymmärtänet kuitenkin pointin.

Tämä voi kuulostaa oudolta, mutta sinulle tuleva isä, tiedoksi että varaudu välikauteen. Sitä kestää pitkään. (Toinen pitkäkestoinen kausi on ns. kuivakausi joka saattaa monesti kuulua vauva-aikaan mutta ei siitä sen enempää. Tiedät kyllä sitten kun se koittaa.)

Lastenvaatteet

Ne kerrat kun vaimo ei ole kotona ja pyrin löytämään lapsille oikeat vaatteet, aiheuttaa se minussa valtavan tunnereaktioiden sarjan. Otetaan vaikka esimerkki siitä, että laitan lapset syksyisessä kelissä ulos leikkimään.

Ensimmäinen reaktio sarjassa on huomio: ”Voihan perse, se on taas välikausi”. Kaksi lapsista on niin pieniä että he eivät tiedä mistään mitään kun taas kaksi vanhempaa vannovat tietävänsä mitä päälle laitetaan ja penkovat jo eteisestä omiaan… Noh, menen perässä ja katselen pienemmille sopivaa kurahousua ja -takkia. Hanskoja kun on neljä paria, on niitä siinä läjässä perkeleesti ja kaikki on saman värisiä ja saman kokoisia. ”Voihan vittu”, ajattelen kun vanhin kysyy että missä hänen välikausihousunsa ovat. Vielä äsken hän vannoi tietävänsä. Nehän oli aamulla jo hänellä päällään. Kollaan ja katselen. No ei perkele löydy. Tällä välin seuraavaksi vanhin on laittanut kolmanneksi vanhimman kurahousut, pikkusiskon hanskat ja oman takkinsa ja väittää että takki ei ole hänen. Minulla ei ole pienintä harmainta aavistusta mikä on kenenkin koska kaikkien pesulapuissa lukee vanhimman pojan nimi. Perintökamoja kun ovat. Yksi sanoo että tämä on minun autoilutakki eikä sitä saa liata pihalla ja toinen kertoo että tätä välikausihaalaria ei saa pitää kuin kerhossa. Jumalauta. Onko mun aivan pakko?

Yleensä tässä vaiheessa laitan vaimolle töihin viestiä että missä on sen ja sen tämä ja tämä, kunnes huomaan että vaimo-veitikka onkin jo lähestynyt viestillä kertoakseen että vanhimman aamuiset kurahousut on kuivamassa kylpyhuoneessa ja muiden vaatteet on omissa pinoissaan eteisessä. No ei perkele ole enää. Tämä on se kohta kun lasken kymmeneen ja laitan lasten päälle mitä saan mahtumaan ja pökkään pihalle. Kuuntelen sitten illalla vaimolta syytteet siitä mikä meni päin persettä ja kehut siitä miten en ole vieläkään oppinut laittamaan niitä samoja vaatteita päälle jotka niillä on joka kerta kun menevät VÄLIKAUTENA pihalle…

Tarinan opetus on se, että toiset tekevät pienistä asioista isoja. Vaateasiat ovat minulle jostain syystä olleet aina vuoren kokoisia. Varmasti siihenkin eritavalla suhtautumalla asia voisi muuttua helpommaksi. Niin pitkää pinnaa minulta ei ole vielä löytynyt että olisin siitä helpompaa saanut. Ehkä meditaation myötä avautuu elämääni uusi ikkuna.

PS. pikkuvauvaa puettaessa ne vaatteet on niin helvetin pieniä että olo on kuin yrittäisi sovittaa 8mm mutteria 10mm pulttiin. Ei ole tavallisen kuolevaisen tehtäväksi helppoa se.

Summa summaarum

Minua hieman joskus huvittaa kun kuulen yhden tai kahden lapsen vanhemmilta miten raskasta arki voi olla. Ajattelen helposti että: ”Tietäisitpä perkele”. Asia on kuitenkin niin että se arjen raskaus on tasan niin raskasta kun sen itselleen raskaaksi tekee. Itse sorrun joskus synkistelemään liikaakin, mutta sitten taas muistan olla kiitollinen kaikesta mitä suuri perhe on tuonut mukanaan. Ymmärrän myös sen, että arki yhden lapsen kanssa voi olla henkisesti aivan yhtä raskasta kuin useamman lapsen kanssa. Sitä vaan tottakai ajattelee asioita eri mittasuhteessa nyt kun mukuloita juosee joka puun takaa.

Perhe-elämä on aika-ajoin perseestä. Sitä on kuitenkaan aivan turha valittaa vaan kannattaa miettiä raskaina hetkinä kokonaiskuvaa. Jokainen uusi lapsi tuo mukanaan uusia haasteita ja haasteet muuttuvat mitä vanhemmaksi lapset kasvavat. Raskaina aikoina vanhempien välinen luottamus ja yhteispeli nousee arvoon arvaamattomaan ja se onkin mielestäni yksi merkittävimmistä peruspilareista toimivan perhe-elämän pyörittämiseen. Aina ei isää tai äitiä hymyilytä mutta tällöin on hyvä antaa toiselle hetki rauhoittumiseen ja antaa backuppia. Puolin ja toisin. Kohta se Marlon Brando muuttuu taas omaksi kullaksi.

Vanhemmuus tuo paljon huolia ja murheita, mutta mikään murhe ei selätä sitä tosiasiaa että oma perhe on parasta maailmassa. Lapset osaavat olla suuren osan ajasta todella hankalia, mutta se kuuluu kasvuun, vanhemmuuteen, perheeseen ja kaikkeen siihen mitä siellä teidän seinien sisällä rakennetaan. Ja sitä mestariteosta jonka sinä perheinesi muodostat ei pysty kukaan replikoimaan. Se on teidän yhteinen luomus ja parempi kuin kellään muulla.

Haluan edelleen muistuttaa että kirjoitus on tehty pilke silmäkulmassa, mutta siellä rivien välissä on vinha perä. Sinä fiksuna lukijana ymmärrät varmasti mitä tarkoitan. Elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa.

Voi miten mielelläni kirjoittaisin tästä aiheesta lisää ja yksityiskohtaisemmin. Vaikka paljon tuli näin sunnuntaiaamun ratoksi kirjoitettuakin, on tässä vain pintaraapaisu. Jos sinulla on vanhempana jokin kysymys esitettävänä minulle isyyden tuomista haasteista, oma mielipide jostain mihin haluaisit vertaistukea tai arjen oivallus, vastaan niihin mielelläni vaikka erillisen artikkelin muodossa. Jos olet erimieltä jostain yllämainitusta asiasta tai sitä mieltä että tämän kirjoituksen perusteella minun ei olisi koskaan kannattanut lapsia hankkiakaan, kerro myös se. 🙂

Jaksamista kaikille. Pitäkää huolta toisistanne!

• 

•