Joulutarina – itkua ja hampaiden kiristelyä

Joulu on taas

Muistan elävästi, miten joulua odotti ja jännitti lapsena. Erityisesti aatto oli sietämättömän jännittävää ja tuntui ikuisuudelta odottaa lahjojen jakoon saakka. Vanhempani joutuivat rauhoittelemaan ja toppuuttelemaan ylikierroksilla käyvää Vesapoikaa moneen otteeseen. Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin tajuan, että aatto on vain pieni kikkare kokonaisuuden laidalla. Sellainen jäävuoren huippu.

Kaikki nimittäin alkaa jo ensimmäinen päivä joulukuuta, kun joulukalenterin ensimmäinen luukku aukeaa. Jos meillä normaalisti nukutaan seitsemään, joulukuussa herätään jo ennen kuutta. Ensin pienimmät tappelevat siitä mikä on kenenkäkin kalenteri, koska kaikilla on samanlaiset. Ihan kuin sillä olisi jotakin helvetin väliä. Jos joku vielä tässä vaiheessa nukkui, ei nuku enää. Oletan etteivät naapuritkaan. Kalentereita on väintään kaksi per lapsi ja molemmista tulee kolme kiloa karkkia joka aamu. Sokeriperäruiske on omiaan lisäämän kierroksia ja aggressiota vanhempia kohtaan. Aamupuuro ei tietenkään maistu eikä kaikille sopivaa lastenohjelmaa löydy koko helvetin tuhannenkudensadan tallennetun elisaviihdetunnin seasta. Kaikki tämä kerää hiljakseen omaa aggressiotaan jo aamun ensi minuuteista. Lähtökohdat päivään ovat siis molemmin puolin loistavat. Perkele.

Erityisesti kuusivuotiaan jännitys konkretisoituu välittömästi ensimmäinen joulukuuta. Ensimmäisen viikon ajan kirjoitellaan pukille neljäkymmentä toivelistaa ja kysellään päivittäin noin viisikymmentä kertaa, että montako yötä jouluun on. Tämän kaiken kestäisi, ellei jännitys toisi mukanaan sitä järjetöntä kiukkua. Mitä lähemmäs jouluaattoa mennään, sitä kiukkuisemmaksi ja väsyneemmäksi lapset muuttuvat. Vanhempien kunnioitus on vain sanan helinää. Päivä ennen aattoa on täydellinen katastrofi koska kiukkua ja jännitystä on haudottu jo liian pitkään Aaton aattona pelkkä velipojalta yllättäen päässyt pieru saa sisarukset itkemään. Niin jännittynyt se ilmapiiri on.

Ja ettei elämä olisi liian zen, ollaan koko perhe oltu flunssassa vuorotellen lähes koko joulukuu. Ja ettei sekään olisi liian zen, päätti nuorin pojista aloittaa oksentamaan aaton aattona. Good times! Kiukun määrää se ei varsinaisesti vähentänyt ja kaikki aattosuunnitelmat meni uusiin puihin koska meidän piti olla koko päivä toisaalla. Nyt ollaan kädet kyynärpäitä myöden ristissä, ettei muu perhe ala oksentamaan.

Kaikki tämä jouluhässäkkä ja elämän tuomat kurvit ovat kuitenkin vain ihan sitä itseään – elämää. Ollaan otettu se sellaisena kuin se on annettu. Ei jaksettu vaimon kanssa märehtiä vaan kursittiin kasaan kiva joulu kotiin vaikkei siihen oltu valmistauduttu. Jouluruoat ja juomat saatiin hoideltua kasaan, osittain sukulaisten avustuksella. Joulusiivoja ei tullut tehtyä, mutta ei täällä arkenakaan paskan seassa asuta joten ei siitäkään murheita saatu aikaan. Kuusi ja koristeet hoideltiin onneksi etukäteen ja edellisen päivän oksentanut lapsikin oli jo ihan hyvässä tikissä aattona. Saatiin jopa järkättyä pukki tuomaan lahjat oven taakse (kiitos lanko).

Kyllä se vain niin on, että se koko joulukuun ajan kerätty jännitys on silloin aattona ihan kivaa katseltavaa. Siitä se joulutaika osakseen koostuukin ja lapset sen joulufiiliksen viimekädessä tuo.

Paha yskä

Suurin haasteeni viiimeisen kahden viikon ajan on ollut kuitenkin jotain muuta kuin kiukuttelevat lapset. Haasteen on asettanut pitkäkestoinen flunssa, joka on käynyt enemmänkin psyykkisen jaksamisen päälle. Toki fyysisest oireet ovat syvältä niin’ikään (tiedäthän, miesflunssa) mutta niiden kanssa pärjää paremmin kunhan lepäilee. Suurempi taistelu käydään enemmänkin pään sisällä.

Tiedän kyllä varsin hyvin, etteivät ne gainssit kahden viikon tekemättömyydestä mihinkään katoa. Siltikin juuri pidetty kevennysviikko treeneistä ja pian sen jälkeen kaksi viikkoa kipeänä käy mielenterveyden päälle. Se on jännä miten paremmin arkeakin jaksaa kun saa liikkua – ja päinvastoin. Minusta tuppaa tulemaan vähän ärsyttävä tällaisissa tilanteissa ja tiedostan sen kyllä hyvin itsekin. Olen ihan rehdisti vittumainen, koska ärsyttää ihan kaikki. Sitten kun huomaan sen jossain vaiheessa niin teen ryhtiliikkeen. Osaan mennä myös itseeni ja lakata olemasta lapsellinen 🙂

Myönnän, että hetkittäin ärsyttää kaikesta huolimatta ja haluaisin vain huutaa ylös taivaalle että: ”Why, why me?”

Summa summarum

Aina ei elämä jaa tasan, mutta silloin sovelletaan. Otetaan se sellaisenaan kuin se tarjotaan eikä jäädä murehtimaan turhia. Vaihtoehtoja kun on tällaisissa tapauksissa aika harvassa. Nyt onneksi on jo kaikki siinä kunnossa että päästään ulkoilemaan koko porukalla ja itse tein tänään ensimmäisen treenin kahteen viikkoon.

Yritän myös tehdä parhaani, että oppisin joskus ottamaan flunssat ja muut pakolliset treenitauot vastaan ilman psyykkistä kipuilua. Ehkä siihen joskus opinkin. Uusivuosi on viimeistään hyvä aloittaa terveenä kun nyt malttaa levätä. Siksi en ole kiirehtinytkään treenin pariin ettei sairastelu turhaan pitkity.

Mitenkäs sun joulu sujui? Suunnitelmien mukaan?