RAPAKUNTO
Se kehonpainoharjoittelu-blogi
Rapakunnosta puolimaratonille - Nyt kirjoittaa vaimo
Uusi kirjoittaja blogiin
Tällä kertaa näppäimistön takaa löytyy teille lukijoille uudempi tuttavuus - blogin varsinaisen kirjoittajan vaimo, Henna. Hei vaan lukijat!
Koska blogin ytimessä on alusta saakka ollut rapakuntoisuus, pohdimme mieheni kanssa, että matkaani rapakunnosta kohti puolimaratonia olisi mielenkiintoista dokumentoida. Olen nimittäin päästänyt itseni todella huonoon iskuun. Olen rapakunnossa.
Aion kirjoittaa taustoistani erillisessä artikkelissa erikseen, mutta todettakoon tässä kohtaa, että neljä raskautta ja sen ohella 15-vuotta minimaalista urheilullista aktiviteettia ei ole hyvä yhdistelmä. Perimmäinen tarkoitus olisi kirjoitella siis vähän useamminkin harrastamisen ja perhe-elämän yhteen sovittamisesta, mutta enemmän siitä myöhemmin.
Palataan takaisin rapakuntooni...
Nykykuntoni lyhyt oppimäärä
Olen pelannut jalkapalloa koko nuoruusikäni, aina 18-vuotiaaksi saakka. Voin jopa kehua olleeni siinä todella hyvä. Olen siis ollut nuorena hyvinkin urheilullinen ja tykännyt liikunnasta paljon.
Aina välillä olen yrittänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja alkaa liikkumaan. Yleensä se on päättynyt ensimmäiseen vastoinkäymiseen - flunssaan, kiireisiin, tai turhan usein loukkaantumiseen.
Koska olen kovin tietoinen, että liikunta tekisi allekirjoittaneelle hyvää, olen työpaikallakin välillä väläytellyt, että olisipa se mahtavaa kun pääsisi juoksemaan vielä joskus puolimaratonin. Se on ollut pitkään sellainen pieni unelma. Olen aina silloin tällöin vähän käynyt juoksemassa, mutta aina on jokin paikka tullut kipeäksi ja juoksemiset ovat jääneet siihen. Olen tavallaan ajatellut, että ehkä sitä on tullut liian vanhaksi eikä minun kroppani enää kestä juoksemista. Kai se on nuorempien hommaa.
Viime vuoden lopulla myös työterveyshoitaja kertoi ikävän uutisen - huono kolesterolini oli kovin korkea ja sukurasite hyvin vahva. Statiinit olivat siis tulossa allekirjoittaneen ruokavalioon.
Miksi puolimaraton?
Kuten sanoin, olen työmaalla aina silloin tällöin ottanut puheeksi, että olisipa hienoa juosta joskus puolimaraton. Siis ihan juosta koko matka. Ajalla ei niin väliä, mutta olisi kiva olla sellaisessa kunnossa, että jaksaisin hölkätä koko matkan. Se tuntui saavutettavalta, mutta kuitenkin ajatuksena sellaiselta, etten siihen ikinä pystyisi. Paikat eivät kestäisi harjoittelua.
Tässä vaiheessa kohtalo puuttui peliin. Elettiin tammikuuta 2026. Oikeastaan kohtalolla on tässä kohtaa nimikin - Outi. Meillä kaikilla pitäisi olla Outin kaltainen työkaveri: ihana, kannustava, innostava ja energinen. Outi ilmoitti minulle, että hän ja muutama muu kollegani on ilmoittanut minut syyskuussa juostavaan Finlandia maratonin puolikkaalle saatesanoilla: "Tänne lähdetään. Mökki on varattu ja sinne pääsee juoksit tai et."
Lenkkikavereista ei ole ollut pulaa
6kk treeniä
Koska tilastollisesti juoksuharrastukseni on 90-prosenttisesti tyssännyt loukkaantumiseen, oli sen asian kanssa suurin haaste.
Mieheni ohjelmoi minulle harjoitusohjelman, jossa iskutusta lisättiin hyvin maltillisesti ja juoksua oli ensimmäiset pari kuukautta todella vähän. Kävelin myös 2,5km työmatkan pääsääntöisesti aina molempiin suuntiin. Kun juoksua otettiin hiljalleen enemmän ohjelmaan, oli tärkeää että aina jos johonkin sattuu vähänkään, vaihdan kävelyyn. Haluttiin minimoida rasitusperäiset vammat.
Vähän kuin ihmeen kaupalla, paikat alkoivat kestää pidempiä ja pidempiä juoksulenkkejä. Muistan miten hyvältä tuntui, kun juoksin maaliskuussa ensimmästä kertaa 6km matkan ilman minkäänlaisia kipuja. Vauhti ei toki päätä huimannut, mutta yhtä kaikki, minä tein sen!
Nyt on siis noin kuusi kuukautta harjoittelua takana ja tänään juoksin elämäni ensimmäisen 15km lenkin ilman suurempia kipuja - 40v syntymäpäivän kunniaksi :) Joka viikko pyrin juoksemaan tälläisen pidemmän 10km+ lenkin. Sen lisäksi yksi tai kaksi lyhyempää hölkkää. Välillä tuntuu, että kunto kohoaa ja välillä taas tuntuu, että olen edelleen ihan onnettomassa kunnossa. Puolimaraton tuntuu siis edelleen pitkältä matkalta, mutta nyt se tuntuu helpommin saavutettavalta. Olen jopa salaa mielessäni asettanut jonkinnäköisiä aikatavoitteita. Niitä en toki julkisesti kerro :)
Summa summarum
En muista koska viimeksi olisin harjoitellut näin pitkään ja johdonmukaisesti. Harjoittelu tuntuu mukavalle ja vaikkei aina lenkille huvitakaan lähteä, olen pääasiassa todella innoissani tästä projektista.
Olen hyvin onnellinen päätöksestä alkaa harjoittelemaan. Tuntuu, että elämälläni on hieman enemmän sisältöä ja on mahtavaa kun on jotain mitä tavoitella. Ehkä suurin kiitos tästä kuuluu työkavereilleni, joita ilman en todennäköisesti olisi tähän koskaan lähtenyt.
Olisiko kiva kuulla lisää tästä projektista?
© 2026 All rights reserved