35-VUOTIAS, LIIAN VANHA TREENAAMAAN TAVOITTEELLISESTI?

KYSYMYSTEN ÄÄRELLÄ

Olen alkanut hiljakseen mainostamaan blogiani ja saanut palautetta, enimmäkseen positiivista sellaista. On ollut hienoa kuulla rakentavia kommentteja miten blogia kannattaisi kehittää, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Kaksi kommenttia, joista toisen olen kuullut jo useasta suusta, sai minut kuitenkin miettimään tätä kaikkea; omaa innostusta treenaamiseen, blogia ja ylipäätään kaiken tämän harjoittelun tarkoitusperää.

Ensimmäinen kommentti kuului osimoilleen näin: ”Kannattaako tuolla ikää enää yrittää treenata tavoitteellisesti ja olla itselleen hurjan ankara kun ei ole kilpaurheilu kyseessä eikä siihen edes mahdollisuutta?”

Edellinen kommentti sisälsi myös sen, jonka olen kuullut todella monesta suusta aloitettuani tämän blogin kirjoittamisen; ”Älä ole itsellesi noin ankara”.

En pidä näitä siis negatiivisina kommentteina, vaan enemmänkin huolestuneiden ystävien huomiona itselleni. Ja koska jälkimmäinen kommentti oli useiden mielessä tahdoin pohtia mistä se johtuu. Minulla kun ei ole ollenkaan olo että olisin itselleni ankara.

Suuret kysymykset johon halusin vastauksen, tai paremminkin vastata, olivat siis: ”Kannattaako näin väljähtäneen vanhan pierun enää harjoitella tavoitteellisesti?”, ”Miksi olen itselleni niin ankara?”.

VÄLJÄHTÄNYT VANHA PIERU

Niin, totta se on. Tukka on harventunut. Testosteronin tuotanto on jo ainakin tilastollisesti huomattavassa laskusuhdanteessa ja lämmittelyyn menee kohta yhtä kauan kuin itse treeniin. Kollegat töissä eivät tienneet kenen kappale on ”Kuurankukka”, saati kuka on Joel Hallikainen. En edes tiedä mikä on bae tai yolo. Ja kyllä, autossani on kasettimankka ja kolme tusinaa vanhoja itse nauhoitettuja C-kasetteja.

Täytän kohta 36-vuotta ja pidän itseäni sellaisena nuorena vanhana. Huippuvuoteni ovat jo toki menneet enkä niiden perään haikaile, mutta en missään nimessä koe olevani liian vanha harjoittelemaan tavoitteellisesti. Mielestäni kukaan joka pystyy omatoimisesti liikkumaan, ei ole liian vanha harjoittelemaan tavoitteellisesti. Mitä se tavoittellisuus edes on?

Tavoitteellisesti treenaamisen määritteleminen on mielestäni aika subjektiivinen juttu ja sen kokee meistä jokainen varmasti omalla tavallaan. Kysyessäni tätä kommentin laukojalta, sain vastaukseksi että minun harjoittelusta tekee tavoitteellista se että olen niin tosissani asian kanssa ja piiskaan itseäni jatkuvasti parempiin suorituksiin niinkuin ammattiurheilija. Normaali treenaaja ei siis hänen mukaansa treenaa tavoitteellisesti samalla tavalla kuin minä.

Eli tavoitteellisuus minun tapauksessani on piiskaamista ja itselleni ankarana olemista. Perustreenailijan kohdalla se on kunnon kohottamista tai ylläpitoa? Eikö tavoitteellisesti treenaamista ole periaatteessa ihan kaikki harjoittelu jos ja kun sillä kuitenkin on tarkoitus kohottaa kuntoaan? Minä haluan maksimoida kunnon kohotuksen ja nautin joka hetkestä. Mielestäni siis tavoitteellisuus kohdallani on vain kunnianhimoa saavuttaa minulle tärkeitä merkkipaaluja, eikä se missään nimessä ole turhaa tälläkään ikää. Ja harjoitteluni vertaaminen ammattiurheiluun on aika absurdia. Vai oletko eri mieltä? 😀

Masokisti?

Mitä tulee sitten tähän itseni piiskaamiseen ja ankarana olemiseen? Olenko masokistinen jos nautin joka hetkestä kun ”piiskaan” itseäni parempiin tuloksiin? Onko mitään järkeä olla itselleen ankara ja nousta treenaamaan aamu viideltä ja sanoa sitä vain kunnon kohotukseksi kun sen voisi tehdä helpommallakin?

Olen yrittänyt pohtia sitä, mistä muut saavat sen käsityksen että olen itselleni ankara. Pohdinnan tuloksena päädyin kahteen lopputulemaan.

Ensiksikin arvioisin, että ihmisillä menee päättäväisyys ja piiskaaminen sekaisin. Se mikä on minulle haaste ja asia jota kohti pyrin, on toiselle turha virstanpylväs. Olen sitä mieltä että päättäväisyys ja itsekuri ovat katoava luonnonvara, joita kannattaisi jokaisen yrittää ylläpitää. Tämä ei tarkoita sitä että pitää olla itselleen ankara.

Mielestäni minulla on aika hyvä itsekuri, enkä koe että joudun luopumaan mistään nautinnoista sen vuoksi. Päinvastoin, kun itsekuria löytyy, näkyy se ainakin omalla kohdalla hyvinvoinnissani positiivisesti. On helppo keksiä tekosyitä olla tekemättä jotain, tehden asioista näin helpompia itselleen. Mutta kun asettaa itselleen tavoitteita (joista olen täälläkin jo monesti puhunut) ja alkaa niitä saavuttaa, voin taata ettet sinäkään koe siinä vaiheessa piiskaavasi itseäsi 🙂

Toisekseen kirjoitustyylini saattaa aiheuttaa monille ristiriitaisia tunteita. Lähtökohtani eivät kuitenkaan olleet sitä mitä monet mieltävät rapakunnoksi. Tästä kirjoitinkin jo aiemminkin. Rapakuntoisuudelle on kuitenkin jokaiselle oma rimansa.

Summa summaarum

Kaikki treenaavat omien päämääriensä mukaan ja kaikki harjoittelu on tavalla tai toisella tavoitteellista. Jos joku treenaa mielestäsi liikaa, pohdi sitä onko treeni liikaa liikkujalle itselleen vai liikaa liikkujalle itselleen sinun mielestäsi. Siinä on snadi ero 🙂 Jos eläkkeelle päästyäsi tahdot saada itsesi hyvään tikkiin, suosittelen tekemään harjoittelusta tavoitteellista suunnittelemalla ruokavalion ja treenin sopivaksi. Sen lupaan että ikä ei ole este!

Tahdon täten lisätä suomen sanakirjaan uuden sanan: Vesakisti. Siinä missä masokisti saa wikipedian mukaan mielihyvää itsensä satuttamisesta ja nöyryyttämisestä, Vesakisti saa mielihyvää päättäväisyydestä, itsekurista ja tavoitteellisesta sekä suunnitelmallisesta harjoittelusta. Harjoittelu voi liittyä urheiluun, työhön tai mihin tahansa luovaan toimintaan.

Vesakismi on uusi musta. Oletko sinäkin Vesakisti?